Siunatut päivät

Siunattu päivä alkaa huonosti nukutusta yöstä.

Sen rakenneosista tärkein on väsymys, kenties päänsärky ja puoli tusinaa muuta kolotusta. Lisäksi siihen kuuluu raskas tietoisuus tulevan päivän velvoitteista.

Lauantaiaamu. Istun sängyn laidalla läpipuurrettu työviikko harteillani ja totean, etten jaksa nousta siitä. Ja mies lähtee juuri töihin, lapsenlapsi, vilkas kolmivuotias, on tulossa hoitoon, lakanat pitäisi vaihtaa, ruoka esivalmistella, vessa pestä… Siunattu päivä on sellainen, joka tuntuu ylivoimaiselta. Se muistuttaa, ettei minun kuulukaan toimia yksin – hyvinä aamuina tämä tuppaa unohtumaan.

Raahaudun keittiöön. Puoliso on laittanut aamukahvin valmiiksi. Kiitollisena istun torkkumaan katettuun pöytään. Voimani alkavat vähitellen palautua. Samalla orastaa luottamus ja kiitos: Minä ehdin ja jaksan kaiken, mikä on tarpeen.

Syön kaikessa rauhassa. Nousen, korjaan pöydän. Tassuttelen kiirehtimättä läpi aamukuvioni.

Lapsi hihkaisee ovelta, kun kastike hautuu kattilassa ja paistinpannu tiskipaljussa, ja vilistää saman tien pihalle. Jääköön pannu likoamaan. Tästä alkaa päivän vauhdikas osa.

Tänään mummun murukulta puhaltaa tarmokkaasti saippuakuplia samalla kun vaihdan muutaman sanan hänen äitinsä kanssa. Äiti on lähdössä marjametsään, isi makaa kotona kuumeessa. Sitten poika pyrähtää kiipeilytelineelle, sen jälkeen keinuun…

Äiti lähtee. Laitamme yhdessä pyykit pihanarulle (toinen meistä kiipeilee samalla hiukan), sitten lapsi livistää sisälle ja vilahtaa yläkertaan. Kun ehdin perässä, hän on mummun työhuoneessa tutkimassa keskeneräistä nukkekotiprojektiani – hiukan syyllisin ilmein; yleensä tämä on mummun yksityisaluetta. Mutta mummu sulaa lapsen edessä. Tietenkin, tietenkin saa leikkiä kotia!

Lumoutuneena seuraan, miten tuo ilosalama yllättäen istahtaakin nukkekodin viereen ja alkaa varovasti asetella kalusteita paikoilleen. Nalleperheen jäsenet kävelevät sisään ja kömpivät peittojen alle nukkumaan. Matot lattialle, jopa kukkapurkki pöydälle… Leikkiä riittää lähes tunniksi. Mummu istuu lepäämässä.

Näin päivä jatkuu.Tunnen, todella tunnen, että minua kannatellaan. Hetket sulautuvat toisiinsa huomaamatta, askeleet kulkevat keveästi, rauha ja lepo sylinä ympärillä. Lapsi on hyvällä mielellä. Ruokarukous porhaltaa hänen suustaan tuttuun tapaan kuin liuta koiranpentuja, muutaman voltin ja muksahduksen kera. (Jeesus varmaan hymyilee leveästi.) Ruoka maistuu. Kiitollisena kellahdan lopulta muruseni viereen päivätorkuille.

Miksi sitten nukuin yöni huonosti? Liiankin kiinnostavat työasiat valvottivat, jäi veto päälle kuin ylämäkeen ammutulle hevoselle. Ilman aamuväsymystä ja tuota ihanaa mukulaa olisin luultavasti jatkanut työhommia koko viikonlopun ja aloittanut uuden viikon kireänä tuntien itseni riistetyksi. Ja ihan omaa tyhmyyttäni.

Siunattu päivä. Kiitos lapsista!

PilviP