Taikaa
Aamu. Herätyskello soi. Väsyttää, takana huonosti nukuttu yö. Unet olivat repaleisia ja mieli on uupunut. Töihin kävellessä olo on yhä ärtynyt. Työni on ihan mahtavaa, mutta nyt ei tunnu siltä. ”En jaksa, ei huvita” jyskyttää päässäni askelten tahtiin.
Astun työpaikan portista sisään kymmenen minuuttia etuajassa. Sitten jo kuuluukin moniääninen huuto: ”Kaisa” ja saan halauskasan ympärilleni. Ihaniahan nämä kullanmuruseni ovat, mieleni jo helpottuu. Sisään tullessa tiimikaverit odottavat pääsevänsä purkamaan aamuaan, joka on ollut haastava. Aamupala, täysi ryhmä ja retken vuoksi suoraan uloslähtö aamupalalta on ollut melkoista hässäkkää. Kun aamulla ennen iltavuoron tuloa ryhmässä on kaksi työntekijää, ei paljon tarvita tilanteen muuttumiseksi hässäkäksi. Pissat housussa, puuttuva lusikka ja pepun pyyhkiminen lisäävät jo kummasti työtehtäviä. Lapset ovat tyytyväisiä, kaikki on tullut hyvin hoidetuksi, mutta tiimikavereita painaa huoli: onko saanut tehtyä tarpeeksi, onko ollut tarpeeksi läsnä lapsille, tulivatko vanhemmat riittävästi kohdatuiksi? Tuttuja tunteita kaikille meillä varhaiskasvattajille.
Lapsilla on onneksi kaikki hyvin. Vaatteet päälle ja ulos, innoissaan lähdössä retkelle. Kävellään jonossa, se ei tahdo sujua. Aikuiset ovat vielä hieman kireällä mielellä ja se tuntuu hieman tiuskahtelevana käytöksenä toisiaan kohtaan, kunnes yksi tiimin jäsen tämän havaitsee. ”Eihän tiuskita toisillemme, ettei tämä tunnetila leviä lapsiin”. Tunnen piston sydämessäni, mitä minä tiimikavereilleni omaa väsymystäni puran. Niinpä matka jatkuu, lapset iloisina odottaen. Unohdetaan jono ja kuljetaan vapaasti, hangessa tai polulla, hellitetään tietoisesti.
Jo matkalla alkaa vaikuttaa tämän työn taika. Näemme pupun jälkiä! Heittäydymme pehmeään hankeen makaamaan ja katsomme, millaisia jälkiä siitä syntyy. Retkipaikalla alamme valmistaa metsäjäätelöä. Kaikkia jännittää, kukaan ei ole tätä koittanut. Lapset istuvat katsomassa silmä tarkkana, aikuiset jo hermoilevat: onnistuuko, miksei se jo ala muuttua jäätelöksi? Lopulta toinen jäätelöpusseista lipsahtaa ja se nostetaan maahan. Näyttää aivan kasalta kakkaa, niin lapset kuin aikuiset purskahtavat spontaanisti nauruun. Aamun kireys häviää aikuisiltakin naurunräkätyksen mukana metsän uumeniin. Jäätelö maistuu, samoin kuuma kaakao. Lapset keksivät kaatuneesta puusta keinulaudan. ”Tämä on kuin oltaisiin leikkipuistossa”, toteaa eräs ja leikit metsän omassa parhaassa leikkipuistossa jatkuvat.
Tässä työssä, edes täällä Pääskynpesässä, ei kaikki aina mene suunnitellulla tavalla. Oikeastaan todella harvoin menee. Muuttujia on yhtä monta kuin meitä ihmisiäkin on ryhmässä. Me kaikki, lapset ja aikuiset, tulemme joka päivä omana itsenämme päiväkotiin. Meillä on harmeja, kiukkuja, iloja ja suruja. Meillä on tunteita. Ne kaikki tunteet kuuluvat ihmisyyteen ja vaikka meidän aikuisten ammattilaisina kuuluukin toimia ammattimaisesti, nämä pienet rakkaamme vaistoavat tunteemme. Siksi myös meidän on hyvä tiedostaa ne töihin tullessamme ja niistä voi lapsille puhua. Samalla lapset oppivat, että tunteista voi puhua, eikä aina tarvitse olla täydellisen kiltti tyttö tai poika. Me haluamme kasvattaa lapsista rohkeita, tunnerikkaita aikuisia, jotka tietävät omat rajansa. Haluamme, että lapset osaavat kertoa, jos joku asia on huonosti tai joku harmittaa. Haluamme kasvattaa lapsia, joilla on hyvä itsetunto. Lapsia, jotka ovat empaattisia ja ymmärtävät erilaisia tunteita.
Varhaiskasvattajan työssä on päivittäin läsnä taikaa. Taikana toimii lasten aitous ja kyky nauttia hetkestä. Kun aikuisena hieman huonon päivän iskiessä olet lasten kanssa, aidossa tunnelmassa, on lähes mahdotonta olla heittäytymättä mukaan nauttimaan hetkestä. Nauttimaan läheisyydestä, yhdessäolosta, riemusta, hassuista jutuista, luonnon leikkipuistosta, pehmeästä hangesta tai jäniksenjäljistä. Ne hetket, joissa kaaos tahtoo ottaa valtaa ovat pieniä hetkiä, taikaa on tässä työssä läsnä lähes koko ajan.
Muutama kuukausi sitten tiimikaverini hiljeni nähdessään ryhmämme istumassa välipalalla. 20 ihanaa ihmisenalkua pöytien ääressä. Hän totesi:
”Miettikää, että me saadaan viettää päivämme näiden ihanien kanssa, näiden, jotka ovat toisille elämän tärkeimmät aarteet”
Ja tätä onkin syytä miettiä. Olemme etuoikeutettuja saadessamme viettää aikaa maailman suurimpien aarteiden kanssa ja vastaanottaa heiltä elämäntaikaa.
Kaisa (kirjoitettu tiimikavereiden luvalla)
