Ihan hetken sun kädellä lepään
Olin viikonloppuna Olympiastadionilla Antti Tuiskun konsertissa, kuten 70 000 muutakin ihmistä. Minun ei ollut tarkoitus lähteä kyseiseen konserttiin. En ole nauttinut massatapahtumista oikeastaan koskaan, joskin nykyään huomaan niissäkin viihtyväni yllättävän hyvin (tosin vessajonoista en osaa nauttia. Miten ikinä ei ole tarpeeksi wc-tiloja? Ja miten naisten wc-jonot ovat aina tuplaten pitkiä miesten jonoihin verrattuna?) Perjantaiaamuna n. klo viideltä puhelin blingahti messenger-viestin merkiksi ja siskoni kysyi lähtisinkö konserttiin, kun hänen seuralaisensa oli estynyt. Siinä unenpöpperössä päätin lähteä sen kummemmin miettimättä.
Konsertti kaikkineen oli upea elämys. Upeat valot, energinen meininki ja hyvä ja iloinen tunnelma. Antti Tuisku esitti kappaleensa Kipee konsertin keskivaiheilla. Aiemmin tämä laulu ei ole minulle kolahtanut, mutta nyt tulkinta ja tunnelma löysivät tiensä johonkin syvälle sisinpääni.
”Koko mun ruumis on niin kipee
et en jaksa ees nyt itkee
voitko mua sylissä pitää
mä en tahtoisi puhua mitään
Mun ruumis on niin kipee
Koko maailma rikki menee
Voitko mua sylissä pitää
Ihan hetken sun kädellä lepään”
Minulle tämä laulu sai hengellisen merkityksen. Kun ihminen on uupunut, kun tämä koko hullu ympäröivä maailma tuntuu olevan liikaa, on ainoa vaihtoehto pyytää apua korkeammalta, levätä Jumalan kädellä.
Lapsemme kasvavat tällä hetkellä aika hurjassa maailmantilanteessa. Ensin korona vaikutti pienten lasten elämään, kehitykseen, vastustuskyvyn muodostumiseen ja sosiaalisten suhteiden luomiseen valtavasti. Ja vaikuttaa edelleen. Normaalit flunssat ja enterovirukset muun muassa jylläävät nyt parin vuoden jälkeen kovalla voimalla. Koronan jälkeen sota tuli lähelle. Vaikka me aikuiset kuinka yritämme suojella lapsia pahoilta uutisilta, nykymaailman media vyöryttää uutisia silmillemme 24/7. Lasten elämä voi tuntua epävarmalta ja luottamus tulevaisuuteen voi olla koetuksella – jo pienellä lapsella, vaikkeivat nämä ajatukset tietenkään tietoisesti päässä vielä pyöri. Mutta meillä Pääskynpesässä on kädessämme valttikortti. Me voimme antaa lapsille toivoa tulevaan.
Voimme opettaa lapsille, että jos maailma tuntuu liian raskaalta, ei sitä tarvitse kantaa yksin. Oman perheen ja läheisten lisäksi me aikuiset päiväkodissa olemme aina auttamassa, tukemassa ja rakastamassa. Ja kaikkein tärkeintä, että niin me aikuiset kuin lapsetkin voimme levätä taivaan Isän kädellä lepoa tarvitessamme. Lapsille opetamme samaa mistä Antti Tuiskukin laulaa, vaikka vähän eri sanoin.
”Kun voimani uupuvat,
käsilläs kannat”
Mä olen niin pienoinen – lastenvirsi oli lempilauluni lapsena ollessani pienten ryhmässä lastentarhassa. Ehkäpä siksi tänään, yli 40 -vuotiaana, Antti Tuiskun samantyyppinen sanoma kolahti niin voimakkaasti. Syvällä sisimmässäni olen lapsesta asti uskonut, että voimien uupuessa meitä kannetaan kyllä, jos uskallamme siihen uskoa ja luottaa.
Kaisa