Hukattuja mahdollisuuksia

Vietin kesällä pari viikkoa Pohjanmaalla valmistelemassa äitini muuttoa. Talon ja pihan hoito oli käynyt raskaaksi, kulkuyhteydet takkusivat ja lapset asuivat kaukana.

Sain läheltä seurata luopumista, kodin vähittäistä purkamista, pihan kukkaloiston ja järvimaiseman hyvästelyä. Kiersimme viimeiset kerrat tutun lenkkipolun, kävimme hoivaamassa puolison hautaa. Nauroimme paljon, itkimmekin hiukan. Ihmettelimme elämän kulkua.

Kaiken tämän tallensin valokuviksi. Kuvasin kodin ennen ja jälkeen pakkaamisen, aukeavat pionit ja taulujen paikat seinillä. Nämä jäävät, kun koti lakkaa olemasta koti, ajattelin. Näistä kokoan äidille tarinan.

Muuttoauto tuli aikanaan. Talo tyhjeni, auto täyttyi. Vielä viimeinen kuva perävaloista, ja matka uuteen kotiin alkoi.

Valokuvaprojektini siirtyi viikon, kaksi, kolme. Kyllä minä, kunhan ehdin, nakutti alitajunnassa. Välillä unohdinkin. Lopulta tuli hetki, jolloin päätin panna toimeksi. Mutta silloin oli myöhäistä.

Koko kuvasarja oli kadonnut puhelimestani. Aiemmin kuvatut kansiot olivat tallessa, mutta tämä nimenomainen puuttui. Kaikki ainutlaatuiset, korvaamattomat hetket – poissa. Laiminlyöntini oli peruuttamaton. Ja vaikka äiti itse suhtautui asiaan tyynesti, minua riepoi niin että itketti.

Päivänsä on helppo hukata näennäisyyksiin. Aikoa tässä juuri, notkua todellisuuden liepeillä milloin minkäkin ajankulukkeen ääressä. Mutta elämä on arvaamatonta. Ainoa aika, joka meillä on, on nyt. Nyt on se hetki, jolloin voin kohdata toiset ja itseni. Nyt on aika kysellä, mikä todella on tärkeää, ja ryhtyä siihen viivyttelemättä. Tämä ei tarkoita pakonomaista suorittamista, vaan aitoa prioriteettien pohdintaa. Elämä on lahja, jota ei voi tuhlata selittelyyn – huomista ei ehkä tulekaan.

Ehkä valokuvieni katoaminen oli ylhäällä suunniteltu juttu. Ehkä Jumala halusi opettaa minulle jotakin kuvitellusta elämänhallinnasta, halustani olla tärkeä ja täydellinen. Ehkä äitini, tai minun, ei ollut tarkoitus jäädä kaipaamaan menneeseen, vaan katsoa luottavaisesti eteenpäin. En tiedä. Ja tämä pikku episodi on toki kaukana oikeista murheista. Niitäkin on.

Voimia sinulle, joka juuri nyt elät menetyksen ja surun keskellä!

PilviP