Kurahousutalvi

Tulee aikoja ja tilanteita, jolloin vanhat konstit eivät enää päde. Kautta aikain totuimme talvisin pukemaan lapsille toppahaalarit ja -hanskat, vetämään jalkaan Kuomat ja sitten myhäillen seuraamaan, miten tenavat pelmusivat lumileikeissään. Lapsiryhmiä vietiin talvisin luistelemaan ja hiihtämään, liukurimäkeen ja kinoskiipeilyille, kaakaoretkille…

Eipä viedä enää. Talville on tapahtunut jotakin. Nyt yritämme varjella lapsia kastumasta likomäriksi ja ryvettämästä pilalle kauniita ulkovaatteitaan. Kurahousurumbaa pyöritetään viikosta toiseen ja huokaillaan siitä aiheutuvaa kolossaalista työmäärää. Satunnainen lumi- tai pakkaspäivä on tapaus.

Ja tämä pimeys. Luoja loi lumen kaamosvaloksi kaunistamaan pohjolan talvea, ihmisen toimet ovat sen sulattaneet. Lumitähtien tilalla kukkivat kuraiset tienpenkat, roskat ja koiranjätökset, kaikki se, jonka valkea verho ennen sydäntalveksi peitti. Kevään kirkastuessa virkistyimme sitten siivoamaan jälkiämme uusin voimin samalla, kun luonto itse puhkesi kukkiin, lehtiin ja linnunlauluun.

Mutta nyt. Rapainen syksy jatkuu ja jatkuu. Puut törröttävät valjuina kuin luurangot. Ei puhettakaan kuurankukista. Raahaudumme edelleen pimeästä pimeään.

Vanha on kadonnut mutta uutta ei ole tilalle tullut, pyhää kirjaa vapaasti mukaillakseni.

Joulunajan jälkeen meidän odotetaan (niin ainakin oletamme) alkavan virkeinä uuden työrupeaman tarmoa ja ideoita pursuten. Mutta entä jos takki on tyhjä, eväsreppu on tyhjä, mitään ei ole edes idullaan?

Uupuminen on todellisuutta monelle työhön tai vanhemmuuteen tosissaan paneutuneelle, innokkaalle ja tunnolliselle uurastajalle. Omat rajansa oppii usein tunnistamaan vasta kivun kautta. On vaikea hyväksyä sitä, etten jaksanutkaan, en pystynyt tai onnistunut, vaikka tein kaikkeni. Ja sitä itsesyytösten määrää!

Toisinaan elämässä todellakin tulee vastaan kohtuuttoman raskaita tilanteita. Miksi niitä sallitaan, jää usein salaisuudeksi. Ihmisen osaksi jää elää kaikki päivät sellaisina kuin ne tulevat, vaikka kapinoidenkin.

Kriiseissä törmäämme omaan varjoomme, siihen vaiettuun, jota emme haluaisi nähdä. Tämä varjo – heikko kohta, hävettävä salaisuus – on kuitenkin tie aitoon yhteyteen. Totuuden kohtaaminen on vapauttavaa. Kun huomaan, etten pärjää yksin, saatan vähitellen nöyrtyä lepäämään ja ottamaan apua vastaan. Saatan oppia, ettei minua ehkä tarvita ihan joka saumassa. Paavalikin neuvoo ajattelemaan itsestään kohtuullisesti, ja jatkaa, että jokaisella on omat hommansa. Noin kansankielellä ilmaistuna.

Ja sitten, ajan tullen, voimat alkavat palautua. Alan taas nähdä värejä, aistia tuoksuja. Katso, minä luon uutta!

Uutta voivat olla vaikka kokemuksen kautta syntyneet muutos- ja kehittämistarpeet päiväkotimme pihassa. Etsimme koko ajan tuoreita, kiinnostavia leikin ja liikkumisen muotoja ja niihin sopivia välineitä. Ja keinoja vähentää kuran määrää. Ideoita kehiin, ihmiset!

Ja epäilemättä tänäkin talvena vielä lunta nähdään.

PilviP