Piazza

Se oli oikeastaan työnimi päiväkodin rakennuspiirustuksissa. Paikka, jossa kohtaavat lapsiryhmistä tulevat käytävät. Joka yhdistyy saliin, keittiöön ja henkilökunnan tiloihin ja johon pääsee suoraan pääovesta.

Tilalle etsittiin päiväkodin metsäiseen henkeen sopivaa nimeä. Mäntymäen, Koivukukkulan, Katajanotkon, Tammilaakson ja Kaukametsän yhdistäisi ehkä parhaiten Apilaniitty, Mansikka-aho, Metsäaukio. Tai vain Niitty tai  Aukio. Mutta mikään nimi ei oikein saanut ilmaa siipiensä alle. Piazzasta puhumme edelleen.

Piazza, tori. Paikka, jossa ihmiset kohtaavat.

Italiankielinen sana tuo mieleen vilkkaan, kivetyn aukion, jossa pariskunnat istuvat kahviloissa, pikkupojat potkivat palloa ja setämiehet turisevat vakiopenkillään. Sen liepeillä äidit ripustavat pyykkiä ja nonnat huutavat syömään lapsenlapsiaan. Koirat loikovat auringossa ja kyyhkyset kuhertavat.

Pääskynpesän piazzalla kotoinen sohvaryhmä houkuttelee istahtamaan, ottamaan kupin käteen ja moikkaamaan ohikulkijoille. Katse lepää luontoseinällä, jalat kauniilla matolla. Piazzan halki kulkee monenlaista väkeä: päiväkotilapsia, partiolaisia, päiväpiirin pappoja ja mummoja. Uudet perheetkin kutsutaan juttuhetkelle juuri piazzalle.

Paikka, jossa ihmiset kohtaavat.

Eräs tuttuni kuvasi kerran, millaiseksi hän kuvittelee taivaan. Hän näki silmissään kuin italialaisen piazzan. Siellä kohtaaminen on täydellistä. Valo läpäisee kaiken. Ei ole rooleja eikä salailua, ei tarvitse pelätä eikä hävetä. Jokainen on täysin oma itsensä. On totuus, ilo, vapaus.

Tätä kohti me olemme matkalla. Piazzamme kutsuu hetkeksi lepäämään.

–Pilvi–