Pukinsorkkia ja aasinsiltoja

Omakotitalon pihassa riittää aktiviteettia. Vähän väliä jokin tontin nurkka kaipaa erityishuomiota. Ja ellei, niin on ne tavalliset kastelemiset ja nurmenleikkuut, talvella lintulaudat ja lumityöt.

Tuli aika leikata alas juhannusruusuaidanne. Se oli parhaat päivänsä nähnyt, harva ja risukkoinen. Piikkisen urakan päätteeksi nyhdin juurelta muutaman sangollisen vuohenputkea. Tuo vietävän elinvoimainen rikkaruoho oli kietonut huolella lonkeronsa ruusunjuurien lomaan. Lopulta olin työnjälkeen kohtuullisen tyytyväinen. Vielä muutama kottikärryllinen kompostimultaa ja sitten vain odottelemaan, että ruusut nousevat maasta kuin kaste aamuruskon helmasta.

Mutta kuten jokainen puutarhuri tietää, rikkaruoho on aina nopeampi. Virkeät pikku vuohenputket nostivat nenänsä maanpintaan päivän, parin jälkeen. Uusi kitkemiskierros: sama toistui. Ruususen heräämisestä ei merkkiäkään.

Tekee mieli lausahtaa kuten se entinen pastori aasinsiltoja kyhätessään: samoin on meidänkin laitamme. Miten hitaasti hyvä kasvaa – epäitsekkäät teot, sanat, joilla on todellista arvoa! Miten kerkeä on kieli päästämään irralleen mehevän juorunpoikasen, livauttamaan huumorin varjolla nokkelia pikku ilkeyksiä tai muuten vain täyttämään ilmatilaa jonninjoutavalla löpinällä!

Tuo sisukas sorkkaeläin vuohi elää myös kielikuvassa pukinsorkka. Ennen vanhaan sellaiset jalat kuviteltiin itselleen pääpaholaiselle, ja kaikenlaisia ikäviä merkityksiä sana kantaa nykyäänkin. Ja vuohikin kuulemma on otus joka karkaa mistä aitauksesta vaan ja syö vaikka pyykit narulta.

Mutta vuohenputkea googlaillessa yllätyin. Tuo raivostuttava ilkimys on hyötykasvi! Sitä on käytetty lääkintään ja se sopii myös ruoanvalmistukseen, uskokaa tai älkää.

Jollakin lailla ajatus lohdutti. Vuosikaudet sitä yrittää kasvattaa itsestään kunnon ihmistä ja aina uudestaan lankeaa vanhoihin vikoihinsa, varsinkin suureen suuhunsa kuin sudenkuoppaan. Mutta juttu ei olekaan siinä että ruvetaan virheettömiksi. Se on siinä, että muutetaan katseen suuntaa. Älä kato ittees, kato taivasta, muistuttaa Kari Hotakainen romaanissaan Luonnon laki.

Ne omat vuohenputket, ja ruusut (kun ne lopulta suostuvat näyttäytymään), ovat ihmisyyteni kaksi puolta, jotka kasvavat yhdessä, halusin tai en. Minussa on hyvää ja on pahaa. Hyvä on aavistus siitä, millaiseksi minut on suunniteltu ja mihin suuntaan minun on tarkoitus kasvaa. Paha on sen pukinsorkkaisen pyrkimys heittää kapuloita rattaisiin.

Mutta Jumalan todellisuudessa ei ole hukkapätkiä. Kaikki palaa kiertoon. Myös omat vuohenputkeni voivat palvella hyvää. Jos suostun siihen, että minua suurempi kokki kerää sekalaiset ainekseni ja käyttää niitä uuteen rohtoon tai mihin milloinkin tahtoo. Törmään usein siihen, että hyvät asiat tapahtuvat minun toilauksistani huolimatta – ja silloin on paras vain olla melko hiljaa. Ja kiittää siitä, että saa silti olla mukana.

PilviP