Siskokullat

Saarnamies piti seurapuhetta. Aiheena olivat siskokset Martta ja Maria, nuo Betanian naiset, jotka olivat luonteeltaan kovin erilaiset. Martta, puuhakas talousihminen, sai osakseen ankaraa kritiikkiä siitä, että laittoi vierailleen juhlavat pidot ja väsytti itsensä. Maria, hiljainen pohdiskelija, istui kuuntelemassa Mestarin opetuksia tekemättä mitään näkyvää, ja hänet saarnamies nosti naisen esikuvaksi.

Puheen edetessä emäntäväen muoto musteni. Nuhdesaarna kuunneltiin sanaa sanomatta. Kun puhuja loppuvirren jälkeen nousi ja siirtyi salista tuvan puolelle kahvin ja vehnäsen toivossa, hellan kylki oli kylmä ja kupit kaapissa. Pahastuneeseen ihmettelyyn emäntä vastasi: – Juu. Me päätettiin ruveta tänään kaikki Marioiksi.

Samat Martta ja Maria taitavat asua monen naisen nahan alla. Maria sanoo: Etkös sinä aikonut sinne kiirastorstain ehtoolliselle! Martta: Kyllä kyllä, mutta kun huomenna tulevat lapset perheineen ja kaikki pitää saada valmiiksi! Maria: Osaavat ne laittaa lakanansa itsekin! Martta: Mutta kun haluan niiden tuntevan itsensä tervetulleiksi!

Näinhän se menee. Martta yrittää liikaa, tekee yli voimiensa. Hänen omat tarpeensa jäävät katveeseen. Ei ole ensimmäinen pääsiäinen, jonka Martta on valmistanut vain muita varten. Itse hän asettuu lepäämään ja vain olemaan vasta sitten, kun viimeinenkin vieras on lähtenyt, syö rauhassa ensimmäisen kerran koko viikonloppuna ja kerää ateriansa tähteistä.

Entä Maria? Maria kiinnittää koko huomionsa yhteen asiaan ja unohtaa katsoa kelloa. Lapsena hän jäi ihmettelemään perhosen toukkaa tuntikausiksi. Ruokapöydässä hän uppoutui kirjaan niin ettei tiennyt mitä suuhunsa pani. Marian sisäinen elämä on syväluotaavaa. Aikaansaamisen laita on vähän niin ja näin.

Laiskalta Maria kai tuntui Martankin mielestä. Eniten kirpaisee toisessa se asia, joka itseltä puuttuu. Martta kadehti Marialta lepoa ja rauhaa, jota ei osannut suoda itselleen. Katso peiliin, Martta-kulta! Soppa ja leipä kyllä riittävät. Ei tarvita alkupaloja, kylkipaistia, pariisinperunoita, kasviswokkia, juustolautasta, uunijäätelöä. Ateriassa kuten muussakin yhdessäolossa on kyse kohtaamisesta, ei näytöistä.

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, Sanassa sanotaan. Kellä toisella olisit valmis teettämään sellaisia urakoita kuin itselläsi, ja niin niukalla huolenpidolla? Puhumatta sitten siitä, että muiden jatkuva asettaminen itsensä edelle voi olla myös nöyryydeksi naamioituvaa ylpeyttä. Eiväthän minua koske samat säännöt kuin muita. Minä olen poikkeus.

Martta ja Maria vääntävät kättä minunkin sisuksissani. Välillä mittely kiihtyy mutapainin asteelle. Sielu huutaa hiljaisuutta, lähimmäiset lapsenvahtia. Molemmilla on aikansa ja paikkansa. Pakko on jatkuvasti kysellä: Näytä Jumala, mikä on minun vastuuni tänään, tässä jutussa. Hän kertoo sen kyllä, asia kerrallaan. Kunhan en hosu ja kontrolloi – kuulostelen vain.

Se auttaa myös olemaan hetkessä läsnä.

PilviP