Taivas on minun

Nelivuotias oli päässyt mukaan hautajaisiin, ensimmäisiinsä. Isin kehitysvammainen serkku oli siunattu ja jätetty Taivaan Isän hoiviin. Muistotilaisuudessa oli tarjolla monenlaista syötävää. Lapsen mielestä jotain kuitenkin puuttui. – Onkohan täällä jälkiruokaa, hän supatti äidille. Äiti kehotti kysymään keittiöstä.

Lapsi rohkaisi mielensä ja kävi tiedustamassa asiaa keittiön tädiltä. Hetken päästä hän pyrähti saliin iloa hehkuen. – Täällä on jälkipalaa! hän hihkaisi kirkkaalla äänellä kaikkien kuuluviin. Nelivuotiaalle, jonka viisaat vanhemmat tarjoilevat herkkuja harkiten, suuri kermainen täytekakku on taivas.

Aikanaan kakku sitten kannettiin sisään. Poika asettui tarjoilupöydän viereen katse tuohon ihanuuteen liimautuneena. Isomummua kehotettiin tilaisuuden vanhimpana aloittamaan. Hän leikkasi kakusta ensimmäisen palan. Silloin lapsi ojensi molemmat kätensä ja otti lautasen. Silmät loistaen hän kantoi sen pöytään ja uppoutui kermavaahtoon.

Isomummu ällistyi. Hän katsoi tyhjää kättään suu auki kuin jakoavain. Toivuttuaan yllätyksestä hän leikkasi itselleen uuden palan ja palasi pöytäänsä leveästi hymyillen.

Mutta tuo lapsi! Ei hän etuillut. Epäilyksen varjokaan ei käynyt hänen mielessään. Hän oli varma, hän tiesi, että kakkupala on hänen.

Tätäkö on olla lapsen kaltainen? Ottaa vastaan molemmin käsin, sivuilleen vilkuilematta, arvioimatta, mitä muut saavat ja kuka saa ensin. Meillä on Isä, joka on rikas antaja. Taivas kuuluu minulle. Sen rinnalla kaikki muu kalpenee.

-PilviP-